Tuli jostain mieleen alkaa kirjoittaa blogia aiheesta, joka ei varmaan kiinnosta juuri ketään. Nimittäin siitä, mitä mieltä olen yliopiston kurssikirjoista. Monet kirjoittavat blogeja, joissa arvostelevat ja kommentoivat runoja, kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta, lastenkirjoja ja oikeastaan kaikkea mahdollista, mitä paperille on saatu. Nyt ajattelin kantaa korteni kekoon ja alkaa kirjoittaa kirjoista, joita varmaan kovin moni ei lue. Vielä harvempi vapaaehtoisesti.

Yliopiston kurssikirjoihin liittyy monia kiinnostavia seikkoja. Esimerkiksi se, että melkein joka kerta kirjat ovat professorin itsensä kirjoittamia. Onhan se hyvä, kun opettaja tietää tarkalleen kurssikirjan sisällön, mutta onko nyt pakko joka kerta laittaa juuri se oma vanha teos luettavien kirjojen listalle uudempien, muiden kirjoittamien julkaisujen sijaan? Sama koskee myös sitä, että minkä takia käytössä on usein kirjoja, jotka alkavat olla samaa ikäluokkaa itseni kanssa? Aika harvalla alalla on niin, ettei mitään uutta kyseiseen asiaan liittyen ole julkaistu vuoden 1997 jälkeen. Ja miksi Johdon laskentatoimen perusteet -kurssilla suositellaan kirjan vuoden 1999 painosta, vaikka kirjasta on julkaistu muutamakin uusi päivitetty painos sen jälkeen? Vanhojen kirjojen luonteeseen kuuluu myös se, että kaikki summat on ilmoitettu markkoina (odotas vähän, haen laskimeni ja mietin, mikä rahojen nykyarvo mahtaisi olla nykyään tällä inflaatiovauhdilla), joka toinen sana on alleviivattu, parhaassa tapauksessa useammallakin eri värillä kun jokainen käyttäjä haluaa korostaa jutun tärkeyttä juuri itselleen, marginaalit täynnä muistiinpanoja erilaisilla käsialoilla ja lisäksi vielä ihana, vanhan paperin kellastunut väri, joka saa lisäsävyä kirjan päälle kaatuneesta kahvista, epämääräisistä tahroista sekä ummehtuneesta hajusta. 

Valitettavasti opiskelemani ala on hieman harvinaisempi, joten meillä varsinaista alan kirjallisuutta julkaistaan melko vähän, joten on ymmärrettävää, että opetusmateriaali täytyy yrittää keksiä jostain. On kuitenkin hieman rasittavaa, että kirjallisuuslistassa on yli kymmenen teosta, joista useimmista on merkitty luettavaksi vain parikymmentä sivua tai muutama luku. Näiden kirjojen metsästäminen kirjastoista, joita Helsingin yliopistolla on myös kiitettävä määrä, on rasittavaa ja välillä ottaa päähän se, että on turhaan luentojen jälkeen hypännyt bussiin ja suunnannut toisella puolella kaupunkia sijaitsevaan kampuskirjastoon vain huomatakseen, että viimeinen kappale kyseistä kirjaa on juuri lainattu jollekin muulle. Sitten vain tekemään varausta ja odottelemaan kiltisti. Parhaassa tapauksessa edellinen lainaaja on hukannut kirjan tai ei millään muista palauttaa sitä eräpäivään mennessä. Kun vihdoinkin tulee tieto kirjan saapumisesta, pitää lähteä taas hakemaan sitä toiselta puolelta kaupunkia, maksaa varausmaksu ja vihdoinkin päästä lukemaan kyseinen kirja. Valitettavan usein tentti, johon sitä tarvittaisiin on tosin jo ehtinyt mennä, mutta uusintaan on hyvä lukea.

Kirjastot tekevät useimmiten parhaansa, mutta resurssit ovat todella rajatut. Jos kirjoja on yhteensä 10 ja kurssi onkin odotettua suositumpi ja opiskelijoita 120 kappaletta, on turha odottaa saavansa kirjaa, ellei lainaa sitä kuukautta ennen kurssin alkua. Sitten täytyykin tehdä jo melko hyvät muistiinpanot, jos kuvittelee muistavansa kaiken vielä tentissä, sillä kirjaa on taatusti jonottamassa moni muukin. Kun kirjan laina-aika on usein kuukausi, ihmiset lainaavat sen todellakin kuukaudeksi, vaikka lukisivat sitä vain kolme päivää. Moni aloittaa lukemisen vasta muutamaa päivää ennen tenttiä, kun on ensin pitänyt kirjaa tyhjän panttina reilu kolme viikkoa samalla kun moni opiskelija jonottaa sitä ja tuskailee, ettei ikinä saa luettua. Tai sitten on muutamia, jotka todella lukevat kirjaa kuukauden, ensin selaillen, sitten tehden muistiinpanoja ja myöhemmin loppukertauksena. Kaikki kunnioitus heille.

Itse kuulun henkilöihin, jotka raahaavat saatavissa olevat kurssikirjat kotiinsa, osan hyvissä ajoin, osan juuri sopivasti uusintaa ajatellen. Sitten yritän epätoivoisesti ehtiä lukea kaikki. Ei puhettakaan siitä, että ehtisi lukea kirjan useampaan kertaan. Hyvä jos edes kerran, varsinkin kirjatenttien kohdalla, joissa proffat ovat ilmeisesti kiusallaan valinneet paksuimmat, vaikeaselkoisimmat ja hitaimmin luettavat kirjat mitä kuvitella saattaa. Välillä meinaa parku päästä, kun tajuaa, että kolmessa päivässä pitää vielä lukea kaksi yli 300-sivuista kirjaa ja ensimmäisestä kirjasta, jonka luki kyseiseen tenttiin, ei muista enää mitään. Tosin myönnetään, että harva asia tuo samanlaista tunnetta kuin oikein hyvä ja kiinnostava kirja. Pidän erittäin paljon opiskelemastani alasta ja haluan tietää siitä enemmän. Välillä kurssikirjojen joukkoon mahtuu myös jos ei nyt ihan helmiä niin ainakin kirjoja, jotka olisin valmis lukemaan vapaa-ajallankin ihan vapaaehtoisesti - jos tietäisin niiden olemassaolosta. Vaikka kurssikirjat tavallisesti saavatkin aikaan lähinnä "hakkaan-päätäni-seinään" -efektin, toisinaan sieltä löytyy sellaisia kirjoja, joiden lukemisen jälkeen muistaa, miks pitää opiskelualastaan ja motivaatio säilyy. Monesti tulee myös uusia ajatuksia, jotka pitää jakaa muiden kanssa ja ajattelin tässä blogissani pölistä siitä, millaisia tuntemuksia nämä kirjat herättävät minussa. Kirjoittaisin hyvin mielelläni myös tavallisemmista lukukokemuksistani, sillä rakastan lukemista ja olen lukenut paljon koko ikäni, mutta opiskelujen takia tavallisten kirjojen lukemiselle on jäänyt valitettavan vähän aikaa. Aiemmin luin noin kolme kirjaa viikossa. Nykyään hyvä jos yhden tai kaksi kuussa. Mutta sillä mennään mitä on tarjolla, eli ei muuta kuin seuraava kurssikirja esiin.